Kunnes gradu meidät erottaa

Helsingin Sanomissa on alkusyksystä käyty vilkasta mielipidekeskustelua gradun viivästymisestä (nimerkki Te amo HS 27.8.16) ja ylipäätään opiskelijoiden jumittumisesta yliopistoon ikiopiskelijoiksi (nimimerkki Aina on toivoa HS 29.8.16). Toimittaja Tuomas Kokko (HS 27.8.16) alleviivaa jutussaan, että ”työpaikan saaminen, perhetilanteen muuttuminen ja lapsen saaminen ovat yleisimmät syyt, jotka johtavat siihen, että gradu jää kesken”. Dosentti Timo Jokelan mukaan (HS 30.8.16) opiskelijat lähtevät tekemään liian hienoa gradua, mikä johtaa kompasteluun.

Kaikki nämä siis opiskelijan omaa syytä.

Oman ohjauskokemukseni mukaan todellisia juurisyitä gradun keskeneräisyyteen on puhtaasti kaksi: 1) gradun ”leijuminen” ja 2) ohjauksen puute. Molemmat syyt pätevät myös yleiseen opintojen viivästymiseen: työelämäyhteys on monissa maisteritutkinnoissa ohut, samoin yleinen opintojen ohjaus ja kiinnostus yksittäistä opiskelijaa kohtaan sen jälkeen, kun hän on solahtanut systeemiin sisään.

Mitä tarkoitan gradun ”leijumisella”? Sitä, että sen aihe ei ole riittävästi kiinnittynyt mihinkään. Sillä ei ole toimeksiantajaa tai tilaajaa, se ei välttämättä liity tekijänsä mielenkiinnon kohteisiin tai tulevaisuuden tavoitteisiin tai aihe on laitoksen ydintutkimusintressien ulkopuolella. Tästä seuraa, että gradulla ei ole määräaikaa eikä se kiinnosta riittävästi ketään. Jos aihe on pelkästään keksitty sen sijaan, että se kumpuaisi jostakin ajankohtaisesta, omia intressejä liippaavasta tutkimusongelmasta tai -tarpeesta, gradu tehdään vain, koska se on pakko tehdä – tutkintoon valmistumisen takia. Hieno lähtökohta puolen vuoden työurakalle?

Myös tutkinto voi ”leijua”. Ei ole tavatonta, että maisteriksi voi valmistua vailla mitään alan työkokemusta – konkreettista kosketusta siihen, mitä minusta olisi tarkoitus tulla isona. Tämä eroaa oleellisesti esimerkiksi diplomi-insinööritutkinnosta, johon kuuluu pakollisena osana oman alan työharjoittelu, ja diplomityö tehdään lähes poikkeuksetta jollekin toimeksiantajalle – hyvin todennäköiselle tulevalle ensimmäiselle työnantajalle.

Poikkeuksetta jokaista opiskelijaa, jonka kanssa olen työskennellyt, vaivaa riittämätön ohjaus opinahjon toimesta. Käytännössä opiskelija kaipaa säännöllistä palautetta, yhdessä ideointia, hoksauttamista, tsemppausta, mielipiteiden vaihtoa – ei siis mitään, mihin tarvittaisiin rakettitieteen professoria mutta fiksua ja kiinnostunutta ihmistä kylläkin. Valitettavan usein ohjaajalla ei kuitenkaan ole tähän joko aikaa tai intressiä. Käytännössä ohjaajalla (=professorilla) voi olla yhtä aikaa kymmeniä graduohjattavia oman tutkimustyön ohessa. On matemaattinen mahdottomuus, että ohjaaja tällöin voisi panostaa yksittäiseen opiskelijaan, vaikka kuinka haluaisikin.

Kun siis tähän ”näköalattomaan pakkotyöhön” yhdistetään sekä määrällisesti että laadullisesti hutera ohjaus, voi vain todeta, että sitä saa mitä tilaa. Ja tilaajahan on yliopisto – lopulta käytännössä yhteiskuntamme.

Mielenkiinnolla seuraan, milloin olemme vihdoin valmiita myöntämään, että yliopistonkin olisi aika alkaa tarkastella mikä siellä systeemissä oikein mättää, kun emme saa opiskelijoitamme valmistumaan. Ehkä yksityiset toimijat voisivat jollakin tavalla osallistua opiskelijoiden exit-prosessin parantamiseen, jumiin juuttuneiden eteenpäin tuuppimiseen, siinä missä nykyään valmennuskurssiyritykset ovat jo kyseenalaistamaton osa entry-prosessia? Tällöin opiskelijasta tulisi virallisesti asiakas ja ohjaajasta palvelun tarjoaja – ja palvelun paremmuudesta tavoittelemisen aihe.

Mutta näin radikaalissa ehdotuksessa tulee helposti astuneeksi pyhälle maalle, jolle vajaaoppineen, ulkoa päin huutelevan, ei kuulu kevyin askelin astua. Ehkä yksinkertaisinta onkin lähteä lähestymään asiaa kysymällä kukin itseltään:

”Olisinko valmis työskentelemään palkatta puoli vuotta täysipäiväisesti sellaisen työn parissa, josta mahdollisesti merkittävimpänä tuotoksena on 80 sivua tekstiä, jota kukaan ei koskaan lue saati tule hyödyntämään?”

Tähän vastaamisen jälkeen voisi jatkaa pohtimalla sitä, mikä lopulta on se, mitä olemmekaan tavoittelemassa, mikä on olennaista: valmis gradu ja tutkinto vai osaava ja motivoitunut tulevaisuudentekijä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s