Houkutus, keskeytys, houkutus, keskeytys…

Idea tästä kirjoituksesta on hautunut mielessä jo jonkin aikaa, ja se syntyi työskenneltyäni erään asiakkaani kanssa. Hän otti yhteyttä, koska hänellä oli hankaluuksia opintojen loppuun saattamisessa ja gradun aloittamisessa. Kun aloin selvittää, mistä juurisyystä oli kyse, kävi ilmi, että hänellä ei ollut mitään vaikeuksia mm. tuottaa laadukasta tekstiä tai jäsentää asioita eikä häneltä puuttunut motivaatiota tai kiinnostusta aihetta kohtaan. Hänen suurin vaikeus oli asiaan ryhtyminen tai pikemminkin, asiassa pysyminen eli kaiken muun houkuttavan välttäminen, kun opiskeluhetki oli käsillä.

Tuntuuko tutulta?

Oman opiskeluaikani houkutukset olivat todella kivikautisia nykyaikaan verrattuna: kyllä kämppä kiilsi tenttiviikkojen aikaan! Nyt kun jokaisen taskussa kulkee täydellinen viihde- ja viestikeskus, houkutus keskeytyksille on melkein ylipääsemättömän suuri. Mutta jos oikeasti pitää saada jotain aikaan, keskeytykset on minimoitava.

Liikkeelle lähteminen vaatii aina enemmän energiaa kuin liikkeessä pysyminen. On voitettava lepokitka. Jos tekeminen koko ajan keskeytyy, joudut aloittamaan uudelleen ja uudelleen, ja tuhlaat sekä aikaasi että energiaasi.

Esimerkiksi: Alat lukea tenttiin. Menee hetki, ennen kuin orientoitumisvaihe aivoissasi on valmis ja lukeminen ”tuottavaa”. 1/2h:n päästä mieli alkaa vaeltaa: ”Vitsi, mä unohdin laittaa X:lle viestin siitäjasiitä-asiasta.” Otat heti puhelimen käteen ja alat naputella viestiä, ja samalla huomaat, että pari sähköpostiakin on tullut. Alat lukea niitä, ja FB-virtakin houkuttaa tarkistamaan, ettei vain mitään tärkeää ole mennyt ohi. 15min on kulunut huomaamatta. Havahdut, että ”ai niin, munhan piti lukea tenttiin”. Vaihdat puhelimen tenttimatskuun, mutta päässä pörrää kaikkea muuta. Taas pitää aloittaa uusi orientoituminen, johon menee hetki ennen kuin keskittyminen on sitä luokkaa, että lukemisesta jää jokin pysyvä jälki muistiin.

Vinkei’n vinkki, kun oikeasti pitää saada jotain aikaan:

Mitä teetkin, tee täysillä sitä. Keskity siihen, älä anna mielesi haikailla jotain toista asiaa. Ja kun tuntuu, että ei enää jaksa / kiinnosta / pysty keskittymään, lopeta ja siirry seuraavaan asiaan, jota jälleen teet täysillä unohtaen edellisen / muun tekemisen. Katse kiekossa!

Jotta esim. tenttiin lukemisesta tai gradun kirjoittamisesta syntyisi tavoiteltua tulosta, on pysyttävä liikkeellä. Työskentelyä voi verrata unen eri vaiheisiin, ja tuottavassa työskentelyssä tarvitaan ”syvätyöskentelyvaiheita”, jolloin fokus on kirkas, mieli ei pompi asiasta toiseen ja yhtäaikaisia keskeneräisiä tehtäviä on mahdollisimman vähän. Pomodoro-tekniikka jaksottaa tekemistä lyhyehköihin osiin, joiden avulla massiiviselta tuntuvaa urakkaa voi jakaa mielekkäämpiin palasiin ja siten helpottaa keskittymistä. Kannattaa kokeilla, minkä pituinen jakso on itselle se sopivin ja tuotteliain, jotta syvätyöskentelyä ehtii tapahtua. Ja tauoilla ei kannata langeta houkutuksiin vaan vasta koko työskentelyn päätteeksi – viihde- ja viestikeskus saa odottaa!

Kun aloin kirjoittaa tätä kirjoitusta, ruudulle pomppasi mainos uudesta tekstieditorin ominaisuudesta – aivan kuin maailmankaikkeus olisi tiennyt, mistä aion kirjoittaa:

”Enable distraction-free writing mode, and everything surrounding the editor will fade away when you start typing. Move your mouse out of the editor to reveal everything again.”

Teknisesti on mahdollista sulkea kaikki ulkoiset houkuttimet keskittymisen takaamiseksi, mutta kuinka se tehdään oman mielen osalta? Päättämällä ja pitäytymällä päätöksessä. Kun työskentelet, työskentele täysillä ja kun surffailet, surffaile täysillä – ei vähän kaikkea koko ajan. Katse kiekossa!

Opinnäytetyön ohjaaja – Superihminen?

Pian 3-vuotisen Vinkei-urani aikana olen tehnyt konkreettisia havaintoja siitä, miksi ja mihin minua tarvitaan. Miksi kukaan maksaisi siitä, että saa ohjausta opinnäytetyöhönsä tai opintoihin ylipäänsä – sitähän on kaikille saatavilla ilmaiseksi!

Kysyin kerran eräältä viisaalta ja kokeneelta psykologilta, mihin enää tarvitaan henkilökohtaista ohjausta ja neuvontaa – kaikkihan on netissä. Hän vastasi:

”Ihminen ei ole muuttunut mihinkään, vaikka ympärillä oleva maailma kaikkine tekniikkoineen on. Edelleen ihminen kaipaa ihmistä – ei konetta tai järjestelmää. Voimme etsiä netistä tietoa, mutta se ei koskaan korvaa ihmistä – kannustajana, innostajana, ongelmien ratkojana, ideoijana ja ajatusten selkiyttäjänä.”

Opinnäytetyön ohjaajan tehtävä on moniulotteinen. Ohjaaja on vankka asiantuntija, joka haastaa opiskelijaa kriittiseen ajatteluun ja älylliseen ponnisteluun aiheen tiimoilta. Toisaalta ohjaajan tuki, kannustus sekä ohjaava ja eteenpäin vievä palaute ovat olennaisen tärkeitä prosessin tarkoituksenmukaisen etenemisen kannalta. 

Omien havaintojeni mukaan ohjaajan tärkeitä ominaisuuksia ja tehtäviä ovat:

  • Palautteen antaminen (kannustava, rakentava, eteenpäin vievä),
  • Asiantuntijuuden ja ammattiosaamisen jakaminen (”mestari-kisälli-asetelma”),
  • Haasteiden ja ongelmien ratkominen yhdessä opiskelijan kanssa (hoksauttaminen, ideointi),
  • Avoin ja kunnioittava suhtautuminen (välitön vuorovaikutus, yksilöllisyys),
  • Säännöllinen ohjaus (yhteisesti sovittu aikataulu ja suunnitelma, sitoutuminen),
  • Kiinnostus opiskelijaa kohtaan (innostuksen ylläpitäminen, tuki).

Mielestäni kaikki ohjauksen parissa työskentelevät tekevät kutsumuksellista työtä, johon liittyy iso vastuu: työn keskeinen tavoite on auttaa ohjattavaa eteenpäin, olipa tilanne, asetelma tai aika mikä hyvänsä. Tällaisessa työssä ei voi (eikä saa) olla leipääntynyt – joka päivä joka ohjattava ansaitsee parasta antia, mitä ohjaajalla on annettavana. 

Usein (ja poikkeuksetta kaikkien asiakkaideni kohdalla) kuitenkin kuulen, että
  • ”Ei ohjaajalla ole aikaa”
  • ”En saanut mitään konkreettisia vinkkejä, että pääsisin eteenpäin”
  • ”Ei ohjaajaa kiinnosta”.
Opinnäytetyön ohjaajan ei tarvitse olla superihminen – riittää, että hän on ihminen ihmiselle, ohjaaja ohjattavalle. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa, että ohjattavalla on olo, että hän voi luottaa sekä ohjaajaansa että itseensä: ”kyllä tämä valmistuu, kyllä tämä onnistuu!”

IMG_4758.JPG

Rutiinin jäljillä

Työstressi, opiskelustressi, lomastressi, lomalta paluustressi…Stressiä on tarjolla stressin perään ja ajankohtaisin niistä lienee juuri nyt aloittamisen stressi. Miten saada jälleen olennaisesta kiinni – hyvin vietetyn (toivottavasti!) kesän jälkeen – koulunpenkillä ja työpaikalla?

Ihminen tarvitsee katkosta rutiininomaiseen suorittamiseen. Kehitystä, edistystä ja näiden myötä onnistumista ei synny ilman, että poikkeaa tavanomaiselta ja tutulta reitiltä. Työssä käyvät lepuuttavat rutinoituneita aivojaan vuosilomalla; opiskelijat taas lomailevat päätyöstään opiskelusta kesätöitä tehden. Sanotaan, että rutiinit tappavat luovuuden, ja nonstop-virtana näin varmasti on. Mutta kun lomailutauon jälkeen on jälleen aika keräillä konseptit kasaan ja palata arkeen, siinä auttaa nimenomaan rutiini(t)!

Aloittamista vastustava voima on suoraan verrannollinen siihen, kuinka työlääksi koki työn ennen lepuutustaukoa. Koululaiset ja opiskelijat kaipaavat jo pulpetin ääreen, jos siellä odottaa kiinnostavia oppiaineita, inspiroivia opettajia ja hyviä kavereita. Töitä paiskivia vetää takaisin töihin vastustamaton voima, jonka aikaansaa motivoiva, merkityksellinen ja omille resursseille oikein mitoitettu työ.

Toisaalta alkusysäykseen tarvitaan huomattavasti vähemmän ponnisteluita, jos kesän lepuutusjakso on ollut antoisa, riittävän tuntuinen ja se on vastannut koko vuoden kerääntyneitä toiveita ja odotuksia. 9-vuotias nokkela kummipoikani tokaisi, kun kysyin, onko mukavaa, kun koulu alkaa taas: ”Tarvitsen lomaa lomasta eli koulua!” Onnistunut loma siis!

Jos käyntiin pääseminen tuntuu hankalalta, kokeile, jos näillä lähtisi:

  • Aloita nyt! Kaikenlainen hyöriminen ja pyöriminen – epäoleellinen – kuluttaa energiaa monin verroin. Älä lykkää vaan lyki (eteenpäin)!
  • Tee jotain! Kukonaskelin, yksitellen, pikku hiljaa. Työ- ja opiskelupäivä kaipaa rakennetta ja rutiineja luovan toiminnan tueksi!
  • Poimi parhaat palat mieleen! Mitä hyvää oli lomassa, mitä hyvää ajassa ennen lomaa, mitä onnistumisia on odotettavissa? Filosofi Maija-Riitta Ollilan ajatuksin: keskity niihin asioihin, joihin voit vaikuttaa ja unohda ne, joihin yksinkertaisesti et voi vaikuttaa.

Ready, steady, GO!

Täydellinen

…on hyvän pahin vihollinen.

Tämän oivallisen ohjenuoran sain loppuvaiheessa omaa diplomityötäni. Opinnäytetyö on hyvä oppimisprosessi kaltaisilleni viimeiseen asti viilaajille. Viimeistään tuolloin kannattaa alkaa hyväksyä epätäydellistä ja keskeneräistä. Nimittäin nykytyöelämässä tämä taito pitää opetella pikaisesti ja ennemmin kuin myöhemmin.

Mikä sitten on kyllin hyvä ja riittävästi?

Opin eräässä laatujohtamiskoulutuksessa yhden hyvin oleellisen asian laadusta ja laadukkaasta työstä. Siihen asti olin luullut, että laadukas = virheetön eli täydellinen. Mutta koulutuksessa laatu määriteltiinkin tuotteen virheettömyyden sijaan asiakastyytyväisyyden näkökulmasta: mikä on se laatutaso, joka riittää, jotta asiakas on riittävän tyytyväinen. Neuvottiin, että esimerkiksi ei kannata kyhätä ja kehittää vuosikausia jotain härpäkettä täydelliseksi, koska a) tämä prosessi on aivan liian kallis, b) asiakas ei maksa yli-laadusta, c) härpäke valmistuttuaan voi olla jo auttamattomasti vanhentunut asiakkaan alkuperäisiin toiveisiin ja tarpeisiin nähden.

Siksipä kaikessa tekemisessä kannattaa miettiä aluksi:

  • ketä ja mitä varten tätä teen,
  • mitä kohtuullisia (= järkevässä mittakaavassa toteutettavissa olevia) odotuksia tähän kohdistuu,
  • mikä on olennaista,
  • mitä tästä saan vs. mitä tähän panostan.

Tämä kaikki pätee myös opinnäytetyöhön. Miksi sitä teet: valmistuaksesi, päästäksesi tutkijanuralle, työllistyäksesi toimeksiantajayritykseen? Mitä odotuksia siihen kohdistuu: työn valmistumisnopeus, arvosana, tieteellinen artikkeli työn tuloksena, mainetta ja kunniaa puolelle suvulle? Mikä siinä on olennaista: oman osaamisen syventäminen, oman osaamisen osoittaminen, tutkinnon loppuun saattaminen? Mitä siitä saan ja paljonko siihen panostan: olenko kohtuuttoman stressaantunut, joudunko painiskelemaan ongelmien kanssa yksin, onko työllä arvoa jälkikäteen, kuka saa työstä kunnian ja ”palkan”, työllistynkö tämän avulla?

Uskalla määritellä raamit sinun gradullesi, diplomityöllesi, opinnäytetyöllesi. Sillä sinä teet sen omilla tavoitteillasi, ja siksi se on kyllin hyvä.

Parasta aikaa

parata_aikaa_kansikuva_muokattu

Onneksi Suomessa on vuodenajat!” totesi eräs ystäväni. ”Eihän muuten saisi mitään tehtyä, jos koko ajan olisi kesä.

Täällä meillä Suomessa, pohjolan perukoilla työnteko rytmittyy lukuvuosirytmiin muillakin kuin opiskelijoilla ja opettajilla – luontainen vuodenaikarytmi pitää tästä huolen. Syksy ja talvi ovat sisäänpäin kääntymisen ja puurtamisen aikaa – valoa ei riitä ulkona ja sää on vähemmän houkutteleva. On helppo ”jumiutua” sisälle pakertamaan erilaisten projektien pariin. Nyt tehdään niitä näkyviä tuloksia!

Kevät taas saa uudenlaista ja erilaista vipinää aikaan. Talven aikana autioituneille parvekkeille ja patioille alkaa ilmestyä aurinkoa kohti suunnattuja naamoja. Lumien sulaessa yksi jos toinenkin kuopsuttelee pihalla ja alkaa herätellä henkiin uuden kasvun versoja. Houkutus siirtyä tiukasta suorittamisesta haahuilu-moodiin kasvaa suoraan verrannollisesti valon ja lämmön lisääntyessä. Mielessä kaartelee jo ajatus ”virallisesta luvasta” heittää velvollisuudet huitsin kuikkaan – kesä ja l-o-m-a!

Ja kun kesä viimein saapuu – viimeistään kouluissa raikuvan Suvivirren myötä – koko Suomi leppoistuu. Jos lukuvuosi kuluu napakasti ja rutiininomaisesti kahdeksasta neljään, maanantaista perjantaihin suorittamalla, kesällä aika kulkee epäorjallisempaan tahtiin. Monin paikoin tuntuu, että tahti hiipuu ja työ aivan kuin keskeytyy – painetaan pause päälle ja palataan asiaan kolmen kuukauden kuluttua. Mutta tässä se kesän hienous piileekin: ei tarvitse painaa täysillä! Aikaa on vaikka mihin, kun päivä vain jatkuu ja jatkuu ja virtaa riittää.

Opiskelijalle kesälomailu tarkoittaa pääsääntöisesti lomailua opiskelusta mutta työtä tehden. Kesätyö on kuitenkin ehkä kiitollisin työn muoto:

  1. Siitä saa arvokasta työkokemusta ja palkkaa.
  2. Kesätyöntekijä pelastaa lukuisten toimintojen ja palveluiden jatkumisen kesälomakauden aikana.
  3. Kesätyö on määrämittainen ja siksi huolettomampi, kun ei ole jatkuvaa suorituspainetta ja tulostavoitetta.

Kesällä kaikki on rennompaa. Kun kaikki ylimääräinen on riisuttu päältä ja ympäriltä pois, olo kevenee ja ajattelu kirkastuu ja uudistuu. Kesä onkin mitä parhainta aikaa edistää myös opinnäytetyötä, sillä nyt on aikaa ajatella! Kesä edistää opinnäytetyön ajattelua vaativaa vaihetta kuin itsestään: laiturilla, riippumatossa tai rannalla makoillessa, hermon levätessä luovuus herää henkiin. Laineen liplattaessa ja auringon lämmittäessä on hyvä hahmotella opinnäytetyön aihetta, suunnitella käytettäviä menetelmiä sekä rapsutella esiin omaa sisäistä inspiraatiota ja motivaatiota – luoda ja vankistaa koko työn perustaa. Kesä on myös aivan parasta aikaa saattaa loppuun kaikkea pientä, talvella keskeneräiseksi ja Suurten Projektien jalkoihin jäänyttä näpertelyä ja sipertelyä.

Ja kuka ties, kun kaunis kesäpäivä kääntyy iltaan ja läppärin näyttöä ei heijasta himmeäksi enää päivän kirkkain aurinko, ajattelun tuotoksia saattaa alkaa itsepintaisesti pyrkiä paperille – vaivatta. Lause tai pari, kappale tai kaksi – fiiliksen mukaan. Pakko on poissa, koska aikaa on, virtaa on ja kesä ei kiirettä tunne!

Onko gradusta pakko jäädä paha maku suuhun?

Tänä keväänä asiakkainani on ollut poikkeuksellisen monta opiskelijaa, joiden pro gradu -tutkielman ohjaajan rooli ja merkitys on minun näkövinkkelistäni ollut ”mielenkiintoinen”. Tämän prosessin seuraaminen on herättänyt monenlaisia ajatuksia siitä, miten paljon parannettavaa ohjausprosessissa vielä on.

Näitä opiskelijoita on lähtökohdiltaan yhdistänyt seuraavat asiat:

  • he ovat aidosti kiinnostuneita aiheestaan,
  • teoriaosuus on huolella laadittu,
  • tuotettu teksti on erittäin laadukasta,
  • he ovat sitoutuneita työn edistämiseen, koska haluavat valmistua tietyssä aikataulussa,
  • pro gradu on viimeinen suorittamaton osa tutkintoa,
  • he ovat selkeästi ilmaisseet ohjaajalle, että heidän oma pääasiallinen tavoite työlle on sen valmistuminen.

Pro gradu -prosessin aikana heitä kaikkia on yhdistänyt seuraavat ohjausprosessiin liittyvät asiat:

  • he ovat lähettäneet väliversioita ohjaajalle säännöllisin väliajoin,
  • ohjaaja on antanut hyvin niukasti välipalautetta / ohjausta, jos ollenkaan,
  • positiivista palautetta on annettu ”sivulause-tyyppisesti”, jos juuri ollenkaan,
  • palaute / ohjaus on painottunut aivan loppumetreille koko prosessissa,
  • esitarkastusvaiheessa ohjaaja on nostanut esiin perustavanlaatuisia huomioita, jotka liittyvät esim. tutkimusmenetelmiin tai ylipäänsä tutkimuksen alkuvaiheessa linjattaviin pelisääntöihin / rajauksiin,
  • 3 viimeisestä kohdasta johtuen he ovat olleet täysin kyllästyneitä koko työhönsä sitä lopputarkastukseen lähetettäessä.

Fiiliksen merkitys

Opinnäytetyöprosessi – niin kuin mikä tahansa tavoitteellinen ja maaliin tähtäävä projekti – on altis työskentelyfiilikselle. Kuinka suuri ero onkaan sekä työn tuloksissa että työn sujuvuudessa, kun sitä tekee motivoituneena, innostuneena ja positiivisin mielin.

  • Kun yhdessä sovitaan työn peruspelisäännöt ja -tavoitteet, se lisää motivaatiota.
  • Kun ohjaaja osoittaa kiinnostusta työtä kohtaan ja antaa ohjaavaa palautetta, se lisää innostusta jatkaa ja pakertaa.
  • Kun saa myös positiivista palautetta, se ei vain paranna työn suuntaa vaan lisää tuulta purjeisiin, koska hyvällä fiiliksellä jaksaa enemmän.

”Vain” gradu

Mikä onkaan opinnäytetyön perimmäinen tarkoitus? Myönnän, että pari kertaa tämän kevään aikana mielessäni on käynyt ajatus, että pitäisiköhän meidän uskaltaa päivittää gradukin 2000-luvulle, jos jopa peruskouluakin on jo alettu muokata vastaamaan paremmin nykytarpeita. Gradu on edelleen ”one size fits all” -tyyppinen – vahva valmistelu- ja siirtymäputki tutkijanuraa ajatellen. Tältä pohjalta ruodusta poikkeavat, ”vain” gradua tekevät, ja asian rehellisesti ilmaisevat ovat ehkä epäkiinnostavia monen ohjaajan näkökulmasta. Ja ymmärrettävästi tämä voi vaikuttaa ohjausprosessin laatuun – tiedostetusti tai tiedostamatta.

Uskallan väittää, että ohjausprosessi on epäonnistunut, jos esitarkastusvaiheessa – tai ylipäänsä koko prosessin loppumetreillä – ohjaaja a) antaa sellaista palautetta, mitä olisi voinut antaa 1/2 vuotta aiemmin, b) ehdottaa perustavanlaatuisia muutoksia, c) antaa valtavan määrän korjausehdotuksia.

Paras mittari ohjausprosessin onnistumiselle on se, jääkö opiskelijalle paha maku suuhun koko työstä vai kokeeko hän onnistuneensa tutkintonsa loppuhuipennuksessa. ”Työ tekijäänsä kiittää” – miksei työn ”tilaajakin”?

Kasvun aika ja paikka

Ihana kevät – kamala kevät! Yhtäkkiä vuorokaudessa on lisää tehokkaita työtunteja ja aikaa vaikka mille – ei jaksa! Ihanaa miten valoisaa on iltamyöhään – vitsi kun kaikki pöly ja lika näkyy kevätauringossa niin selvästi!

Kevät on kaksijakoista aikaa ja ehkä eniten tunneskaalan ääripäitä herättävä vuodenaika. Huhtikuu on kuukausista julmin on kuuluisa runonpätkäkin. Kaikki on paljasta, lupaus uudesta ja kasvusta on kylvettynä maassa, mutta eteneminen on hidasta.

Aloitin oman diplomityöni aikanaan toukokuun alussa ja henkilökohtaisesti olen energisimmilläni juuri silloin. Valon määrän lisääntyessä herään henkiin ja sormia alkaa syyhyttää laittaa alulle pieniä ja suuria projekteja. Opinnäyteohjaajani aikanaan ihmetteli, kun en juonut ollenkaan kahvia. Hän totesi, että ”jos et nyt diplomityön aikana opi juomaan kahvia, et opi ollenkaan”. Energiaa ja buustia tarvittaisiin siis.

Vertaisin opinnäyteprosessia ihanaan kamalaan kevääseen. Alkuun pääseminen ja ideasta kiinni saaminen voi olla tuskallisen vaikeaa. Mitään ei näytä tapahtuvan, vaikka tekee kuinka. Yhtenä hetkenä paistaa häikäisevä aurinko, naamaa ja mieltä lämmittää, ja seuraavana hetkenä sataa taivaan täydeltä räntärättejä ja on viiltävän kylmä. Takatalvi ja takapakki!

Kevätvalolta mitään ei jää piiloon. Nyt ollaan elämän spottivalon keilassa. On siivottava ja puunattava, pestävä ja tuunattava, laihdutettava ja stailattava. Leikataan ja liimataan, etsitään ja erehdytään, tuskastutaan ja tympäännytään. Ihana kamala kevät. Ihana kamala gradu. On suoriuduttava, on jaksettava, on uskottava ja on luotettava.

Eikä luonto petä. ”Yhtenä yönä” – suotuisten olosuhteiden, riittävän ajan ja luontaisen sinnikkyyden saattelemana – alkaa kohina käydä ihan itsestään. Uutta versoa pukkaa, yhtäkkiä kaikkialla vihertää ja aletaan olla perillä. Kesä! Valmis! Eikä sitä pysäytä tai kaada enää mikään – ei edes juhannuksen alusviikon hallayö!

Kasvun ja gradun kypsyttelyn aika ja paikka on nyt! Opinnäyte valmistuu yhtä varmasti kuin kesä tulee tänäkin vuonna. Kahvilla tai ilman.

kuva 2

Kipsissä

Joskus ”isku” takavasemmalta pääsee yllättämään kesken hienosti meneillään olevan projektin. Sen ei tarvitse olla tyrmäysisku vaan sopivaan kohtaan osuva takapakki, menetetty mahdollisuus tai vaikka lannistava kommentti, mikä seisauttaa toimintakyvyn. Seurauksena voi olla itku, raivo, epäluulo, lamaantuminen – jokaisella on oma ensireaktio. Ratkaisevaa on kuitenkin, mitä sitten tapahtuu. Mikä laukaisee helpotuksen ja mahdollistaa sopeutumisen? Jäädäänkö tilanteeseen jumiin vai jatketaanko eteenpäin – niillä pelimerkeillä, mitä on käytössä?

4-vuotiaan poikani jalkapöytä murtui toissapäivänä. Vaikka pienille lapsille voi sattua yhtä ja toista, tämä oli todella yllävä isku takavasemmalta. Ensireaktioni oli epäluulolla ja -uskolla höystetty huoli – varsinkin, kun en itse ollut paikalla (vähensi hallinnan tunnetta). Tuli pakottava tarve saada lisää tietoa: mitä tapahtui, missä ja miten. Kun ”kaikki mahdollinen” oli selvitetty, seurasi toiveikas kieltäminen. Mikä olisi todennäköisyys sille, että pahin olisi tapahtunut kesken sisäsiistin sisäleikin? Päässä surrasi toiveiden ja pelkojen sekamelska: kivun ja hankalan olon lievittäminen, mahdollisesti menetetyt talviulkoilut, arjen järjestäminen jalan toipuessa, vamman paraneminen, jos kyseessä oli murtuma…

Mielen näkökulmasta etenemisen kannalta oleellista oli ulkopuolinen diagnoosi ammattilaisten taholta: röntgenkuvissa näkyi selvä murtuma. Saimme selkeät toimintaohjeet ja apuvälineitä: jalka kipsataan, kipsiä pidetään 3-4 viikkoa, kipua ja tulehdusta hoidetaan lääkkeillä jne. Purskahdin itkuun! Mutta vaikka tilanne tuntuikin hetkellisesti uudelleen täystyrmäykseltä, mieli huojentui, koska nyt olisopivassa suhteessa faktaa ja selviytymismahdollisuuksia tiedossa. Nyt alkaisi sopeutuminen ja sopeuttaminen.

Mikään ei ole niin hämmästyttävää kuin lapsen kyky sopeutua. Pääasia, että kivun särmä on taitettu, ja niin sitä lapsi nousee ylös kuin tikanpoika puuhun kiivetessään ja opettelee uudelleen kävelemään, kiipeämään portaita ja pelaamaan sählyä (!) – kipsi jalassa. Tämä mystinen tikanpoikaenergia vie ylöspäin ja eteenpäin lannistumatta, lamaantumatta, luovuttamatta (ja ilman yhtään kirosanaa).

Mikä on tämän kaiken pointti?, saatat miettiä. Elämässä tulee eteen töitä ja tilanteita, jolloin kaikki ei mene niin kuin toivoo ja suunnittelee – opinnäytetyössakin. Suksi töksähtää äkillisesti, ja ykskaks sitä makaakin umpihangessa sauva katkenneena, vermeet levällään ja mehut maahan kaatuneena. Kaikkeen ei voi varautua eikä se ole järkevääkään. Kaikkea ei voi valita ja pakollakin on hommiin ryhdyttävä. Mutta sitten kun oikein töksähtää tai elämä tarjoilee jalkakampin, kannattaa ensin rauhassa puhallella ja vetää henkeä. Sitten vähitellen ala kaivaa esiin tikanpoikaenergiaa, joka on maan vetovoimaakin suurempi ja ehtymätön energia. Ja päätä jatkaa matkaa.

Joskus oppi tulee kipsin kautta!

20140109_154323

Sytyttäjä

Syttyy, ei syty, syttyy, ei syty…

Mikä sinut saa syttymään – ryhtymään, jatkamaan, ponnistelemaan, työskentelemään extra-energialatauksen voimin?

”Tätä minä juuri tarvitsen!” hihkaisi eräs väitöskirjaohjattavani kesken ohjaustapaamisemme. ”Että joku sytyttää ajatukseni!” hän jatkoi. Olimme pohtimassa ja terävöittämässä tutkimuksen tarkoitusta ja todellista ydintä. Ohjattavani oli itsekseen pohtinut ja pyöritellyt, käännellyt ja väännellyt, laajentanut ja rajannut, kyllästynyt ja välillä sotkeentunut ajatussolmuihin, kunnes minä ulkopuolisena vahingossa ja tietämättäni kysyin olennaisen jäljille johdattelevan kysymyksen. Kysymykseni löi kipinää kytevään tulipesään, ja väikkärinvääntäjä palasi uudelleen innostuneena sorvinsa ääreen.

Mikä saa idealampun syttymään – siinäpä oleellinen kysymys. Onko sytyke jotain, mikä tulee ulkoapäin vai syttyykö se sisälläsi? Onko se oikea olosuhde, liike, ääni (äänettömyys), kirja, suklaapala, toinen ihminen?

Olin peruskoulun jälkeen Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana. Opiskelin siellä paikallisessa high schoolissa mm. psykologiaa, ja ns. päättökokeena/loppuesseenä piti tehdä kirjoitelma aiheesta What ticks you off. Vaikka olin aika hyvä englannissa, minulla ei ollut silloin hajuakaan, mitä tuo lause tarkoitti. Nyttemmin ymmärrän tuon puhekielen ilmaisun, ja olen antanut sille oman merkityksen: syttyminen ärsyyntymisen kautta. Ärsyyntymispiikin antama energialataus on ainutlaatuinen, jonka hyvin voi kääntää omaksi voitokseen: ”Näytän niille!!”. Ei parhaiden aikaansaannosten taustalla tarvitse olla tuntien mindfulness-harjoitusta ja harmonista flow-tilaa. Joskus kelpaa totaali ärsyyntyminen –something that really ticks you off – ja sitä seuraava sisukas toimeen tarttuminen.

Ohjaajan, opettajan ja valmentajan ehkä tärkeimpiä ominaisuuksia on juuri sytyttäjän rooli. Mutta me kaikki voimme olla tätä toisillemme työyhteisössä, koulussa, harrastuspiireissä ja kotona. Joskus (ja aika usein) olennainen ei ole ilmeistä vaan sen oivaltaminen vaatii herättelyä, ääneen ajattelua, kyseenalaistamista ja aikaa.

Etsi ja haali ympärillesi näitä sytyttäjiä ja sytykkeitä, jotta tekemisessä säilyy palo!