Kunnes gradu meidät erottaa

Helsingin Sanomissa on alkusyksystä käyty vilkasta mielipidekeskustelua gradun viivästymisestä (nimerkki Te amo HS 27.8.16) ja ylipäätään opiskelijoiden jumittumisesta yliopistoon ikiopiskelijoiksi (nimimerkki Aina on toivoa HS 29.8.16). Toimittaja Tuomas Kokko (HS 27.8.16) alleviivaa jutussaan, että ”työpaikan saaminen, perhetilanteen muuttuminen ja lapsen saaminen ovat yleisimmät syyt, jotka johtavat siihen, että gradu jää kesken”. Dosentti Timo Jokelan mukaan (HS 30.8.16) opiskelijat lähtevät tekemään liian hienoa gradua, mikä johtaa kompasteluun.

Kaikki nämä siis opiskelijan omaa syytä.

Oman ohjauskokemukseni mukaan todellisia juurisyitä gradun keskeneräisyyteen on puhtaasti kaksi: 1) gradun ”leijuminen” ja 2) ohjauksen puute. Molemmat syyt pätevät myös yleiseen opintojen viivästymiseen: työelämäyhteys on monissa maisteritutkinnoissa ohut, samoin yleinen opintojen ohjaus ja kiinnostus yksittäistä opiskelijaa kohtaan sen jälkeen, kun hän on solahtanut systeemiin sisään.

Mitä tarkoitan gradun ”leijumisella”? Sitä, että sen aihe ei ole riittävästi kiinnittynyt mihinkään. Sillä ei ole toimeksiantajaa tai tilaajaa, se ei välttämättä liity tekijänsä mielenkiinnon kohteisiin tai tulevaisuuden tavoitteisiin tai aihe on laitoksen ydintutkimusintressien ulkopuolella. Tästä seuraa, että gradulla ei ole määräaikaa eikä se kiinnosta riittävästi ketään. Jos aihe on pelkästään keksitty sen sijaan, että se kumpuaisi jostakin ajankohtaisesta, omia intressejä liippaavasta tutkimusongelmasta tai -tarpeesta, gradu tehdään vain, koska se on pakko tehdä – tutkintoon valmistumisen takia. Hieno lähtökohta puolen vuoden työurakalle?

Myös tutkinto voi ”leijua”. Ei ole tavatonta, että maisteriksi voi valmistua vailla mitään alan työkokemusta – konkreettista kosketusta siihen, mitä minusta olisi tarkoitus tulla isona. Tämä eroaa oleellisesti esimerkiksi diplomi-insinööritutkinnosta, johon kuuluu pakollisena osana oman alan työharjoittelu, ja diplomityö tehdään lähes poikkeuksetta jollekin toimeksiantajalle – hyvin todennäköiselle tulevalle ensimmäiselle työnantajalle.

Poikkeuksetta jokaista opiskelijaa, jonka kanssa olen työskennellyt, vaivaa riittämätön ohjaus opinahjon toimesta. Käytännössä opiskelija kaipaa säännöllistä palautetta, yhdessä ideointia, hoksauttamista, tsemppausta, mielipiteiden vaihtoa – ei siis mitään, mihin tarvittaisiin rakettitieteen professoria mutta fiksua ja kiinnostunutta ihmistä kylläkin. Valitettavan usein ohjaajalla ei kuitenkaan ole tähän joko aikaa tai intressiä. Käytännössä ohjaajalla (=professorilla) voi olla yhtä aikaa kymmeniä graduohjattavia oman tutkimustyön ohessa. On matemaattinen mahdottomuus, että ohjaaja tällöin voisi panostaa yksittäiseen opiskelijaan, vaikka kuinka haluaisikin.

Kun siis tähän ”näköalattomaan pakkotyöhön” yhdistetään sekä määrällisesti että laadullisesti hutera ohjaus, voi vain todeta, että sitä saa mitä tilaa. Ja tilaajahan on yliopisto – lopulta käytännössä yhteiskuntamme.

Mielenkiinnolla seuraan, milloin olemme vihdoin valmiita myöntämään, että yliopistonkin olisi aika alkaa tarkastella mikä siellä systeemissä oikein mättää, kun emme saa opiskelijoitamme valmistumaan. Ehkä yksityiset toimijat voisivat jollakin tavalla osallistua opiskelijoiden exit-prosessin parantamiseen, jumiin juuttuneiden eteenpäin tuuppimiseen, siinä missä nykyään valmennuskurssiyritykset ovat jo kyseenalaistamaton osa entry-prosessia? Tällöin opiskelijasta tulisi virallisesti asiakas ja ohjaajasta palvelun tarjoaja – ja palvelun paremmuudesta tavoittelemisen aihe.

Mutta näin radikaalissa ehdotuksessa tulee helposti astuneeksi pyhälle maalle, jolle vajaaoppineen, ulkoa päin huutelevan, ei kuulu kevyin askelin astua. Ehkä yksinkertaisinta onkin lähteä lähestymään asiaa kysymällä kukin itseltään:

”Olisinko valmis työskentelemään palkatta puoli vuotta täysipäiväisesti sellaisen työn parissa, josta mahdollisesti merkittävimpänä tuotoksena on 80 sivua tekstiä, jota kukaan ei koskaan lue saati tule hyödyntämään?”

Tähän vastaamisen jälkeen voisi jatkaa pohtimalla sitä, mikä lopulta on se, mitä olemmekaan tavoittelemassa, mikä on olennaista: valmis gradu ja tutkinto vai osaava ja motivoitunut tulevaisuudentekijä.

Citius, altius, fortius

Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin – ja halvemmalla.

Tällä teemalla on tänä syksynä käyty yleistä keskustelua (yliopisto-)opiskeluun liittyen. Opiskelijat pitäisi saada valmistumaan nopeammin (valtion tavoite työurien pidentämiseksi), valmistuvan aineksen pitäisi olla paremmin työelämän tarpeita vastaavaa (yritysten tavoite vastavalmistuneen tuottavuudesta)  ja heidän tulisi pärjätä mahdollisimman pitkälle itsekseen (yhteiskunnan tavoite pienentää sosiaali- ja terveysmenoja ja yliopistojen tavoite optimoida opintojen ohjaukseen kuluvia resursseja). Lisäksi koulutusta pitäisi voida tuottaa halvemmalla, koska julkiset rahat ovat loppu eikä lisää ole ihan äkkiä luvassa.

Halvalla vaan kun ei edelleenkään automaattisesti saa hyvää ja nopein ei välttämättä olekaan tuotteliain saati paras. Mikä tässä keskustelussa oikein on villakoiran ydin?

Olympialaisten motto on nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin. Tämä kuvastanee pyrkimystä eteenpäin, parempiin suorituksiin. Olympia-aatteen mukaisesti kuitenkin kaikki kilpailullisuuden ja paremmuuden tavoittelu toteutetaan ihmisten välistä harmoniaa ja yleistä rauhanpyrkimystä kunnioittaen. No, aidoin olympia-aatekin lienee jäänyt nykyaikaisen kilpavarustelun ja rahallisen tuoton tavoittelun jalkoihin. Näin on pikavauhtia käymässä myös koulutuksellemme, jonka perimmäisen pyrkimyksen luulisi olevan tuottaa omaan alaansa perehtyneitä, työelämätarpeita myötäileviä ja kulloistakin kehitystä ennakoivia, tyytyväisiä ja hyvinvoivia nuoria aikuisia.

Mutta raha. Se on pelin nimi. Tarkastellaanpa mitä sillä (ja sen maksimoinnilla) saa.

  • Yliopistot saavat rahaa tutkintoon valmistuneista opiskelijoista. Tältä pohjalta jokainen opiskelija, joka ei valmistu yleisen tavoiteaikataulun mukaisesti, sekä maksaa lisää että on rahan menetys yliopistolle, kunnes valmistuu. Lisäksi jokainen alaa kesken opintoja vaihtava on pelkkä rahan menetys tältä opiskeluajalta.
    => Oletus: Jos ”valmistumattomuus” ja alan vaihto sanktioidaan erilaisin rajoituksin ja etuusmenetyksin, opiskelijat valmistuvat nopeammin ja saavutetaan huomattavaa säästöä.
  • Kun opiskelijat valmistuvat rivakkaan tahtiin, saadaan työmarkkinoille lisää työvoimaa.
    => Oletus: Siitä on pian kuulemma todella pulaa. Nopeus ja tehokkuus – näillä ei ole sivuvaikutuksia.
  • Luennot sitovat resursseja ja aiheuttavat kustannuksia. Myös monipuolinen kurssitarjonta on kallista.
    => Oletus: Kun järjestetään luentoja isommille joukoille kerralla ja järjestetään mahdollisimman paljon verkko- ja etäopiskelumahdollisuuksia, tavoitetaan kerralla enemmän kuulijoita eikä fyysisiä luentoja tarvitse järjestää niin montaa/usein.

Näillä keinoin raha voittaa. Mutta yleensä pelissä kuin pelissä aina, kun joku voittaa, toinen häviää. Tarkastellaanpa mahdollisia menetyksiä.

  • Rahan ollessa toiminnan ohjauksen motiivina menetetään paljon – kaikissa toimintaympäristöissä. Moni puhuu yliopiston nollatutkimuksesta (lähinnä pro gradu -tutkielmiin ja orastaviin väitöstutkimuksiin liittyen), putkiopiskelijoista (laput silmillä suoritetaan tutkintoa) ja kilpailuilmapiiristä (rahan maksimointi ja flow/luovuus harvoin mahtuvat samoihin piireihin).
  • Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin – jaksaa, jaksaa! Oliko opiskelun tarkoitus olla kivaakin?
  • ”Massasyöttö” toimii tietyllä tasolla, mutta mitä sisäistetympiä oppimistuloksia odotetaan, se edellyttää vuorovaikutteista opettamista, yksilöllistä ohjausta ja ennen kaikkea aikaa prosessoida ja antaa prosessoitua. Karsimalla kurssitarjontaa pakotetaan opiskelijat valitsemaan välttämättömyys oleellisen sijaan.

Opiskelu ja opetus säästön ja optimoinnin kohteena rahan näkövinkkelistä on vaarallista. Keskustelun ytimessä pitäisi olla ennemminkin hidasteiden ja suoranaisten esteiden purkaminen opiskelun tieltä nopeusvimman sijaan. Uskaltaisin ehdottaa yliopistoihin ensihätään toiminnan ohjausfilosofioiksi ketterämpiä menetelmiä, pakonomaisesta arvovallan puolustamisesta luopumista, yliopisto-ovien avaamista aidon yhteistyön merkeissä ja kohtuullisuusperiaatetta täydellisen tieteellisyyden pyrkimykseen.

Maailma on muuttunut. Nykyiset opiskelijat eivät enää motivoidu adrenaliinista juostessaan keppiä pakoon, ja yritykset eivät enää pärjää kyhäillen vuosikausia salassa jotain kaiken kattavaa härpäkettä. Onneksi.

Kyky ylös

Työkyky ja työhyvinvointi ovat 2000-luvun hittiteemoja: hyvinvoiva työntekijä on tuotteliaampi ja tehokkaampi ja jaksaa työssään paremmin. Opiskelu on opiskelijan työtä – oppiminen ja opitun soveltaminen tämän työn tulos. Siksi onkin merkittävää, että erityisesti viimeisen vuoden aikanaopiskelukyky ja opiskeluhyvinvointi on erikseen nostettu esiin omana tärkeänä kokonaisuutena.

Opiskelijabarometri (ensimmäinen laatuaan) selvittää opiskelijoiden arkeen, koulutusvalintoihin, opintojen etenemiseen ja opiskeluaikaiseen työssäkäyntiin liittyviä teemoja. Barometrin ensimmäiset tulokset esiteltiin 21.10.13 Suomen ylioppilaskuntien liiton Opiskelukyky-seminaarissa, joka oli kolmivuotisen Kyky-hankkeen huipennus.

On ilahduttavaa, että opiskelun perusedellytyksiin liittyviä asioita on alettu mitata ja seurata. Onhan yksi tunnetuimmista laatujohtamisen ja kehittämisen perussäännöistä se, että vain sitä voi hallita, mitä mittaa. Mitattavuuteen ja sitä kautta kehittämiseen tähtää myös uusi valtakunnallinen Kandipalaute (ent. YOPALA), joka toteutetaan 2 kertaa vuodessa jokaisessa yliopistossa ja jonka tarkoituksena on selvittää kandidaatintutkinnon suorittaneiden tyytyväisyyttä yliopistoonsa ja heidän kokemuksiaan opintojen sujumisesta. Opetus- ja kulttuuriministeriö on suunnitellut, että vuodesta 2015 lähtien vuosittain noin 3 prosenttia yliopistojen perusrahoituksesta jaetaan juuri Kandipalautteen perusteella.

Tuoreen opiskelijabarometrin tuloksista on nostettu esiin kolme pääkohtaa. Näitä on mielenkiintoista pohtia tarkemmin.

1. ”Jopa 10% ensimmäisen vuoden korkeakouluopiskelijoista kokee tehneensä epäonnistuneen koulutusalavalinnan.”

Tietynlaisten ulkoapäin saneltujen, ”hyvää tarkoittavien ohjaustoimien” seuraus ei automaattisesti ole positiivinen ja haluttu. Esimerkkejä tällaisista voisi olla mm. suoraan lukiosta valmistuneiden suosiminen korkeammilla lähtöpisteillä opiskelijavalinnassa tai toisaalta itsenäiseen ja itseohjautuvuuteen kannustava sekä massoille suunnattu opintojenohjaustyyli. Ensimmäinen voi pakottaa hakemaan opiskelupaikkaa, vaikka omat vahvuudet ja mielenkiinnonkohteet eivät olisi vielä selvillä ja jälkimmäinen voi johtaa siihen, että syvempää ja enemmän yksilöllistä ohjausta kaipaava voi jäädä muiden jalkoihin.

Yksi mielenkiintoinen selittävä tekijä tyytymättömyydessä alavalintaa kohtaan oli muiden odotuksiin perustuva hakumotiivi (HS 21.10.13). Kenen pyrkimyksiä opiskelija onkaan toteuttamassa?

2. ”Omalla alallaan työskentelevien valmistumisvaiheen yliopisto-opiskelijoiden odotukset ja käsitykset tulevaisuudesta ovat huomattavasti muita positiivisemmat.”

Opiskelunaikaisen työskentelyn vaikutuksista on keskusteltu aktiivisesti erityisesti tänä syksynä – osana ajankohtaista, yhteiskunnallista työurien pidentämiseen tähtäävää tavoitetta. Diplomi-insinöörit ja arkkitehdit ovat hyvä esimerkki siitä, että 1) työskentely opintojen ohessa vauhdittaa työllistymistä ja 2) opiskelujen aikainen työkokemus kehittää työelämän kannalta keskeistä osaamista ja siten lisää motivaatiota. On epäolennaista ja turhaa rajoittaa opiskelijoiden työssäkäyntiä, sillä työskentelystä hyötyy kokonaisuutena kaikki tahot. Pelkkä kapea-alainen valmistumisnopeuteen perustuva opiskelijoiden höykkyytys ei ole tarkoituksenmukaista.

3. ”Opinnoistaan innostuneet opiskelijat käyttävät muita enemmän aikaa opintoihinsa ja suorittavat enemmän opintopisteitä lukukaudessa kuin muut.”

Mistä syntyy motivaatio, into ja ilo jotain asiaa kohtaan? Merkityksellisyydestä, onnistumisen kokemuksista, edistymisestä, palautteesta, palkasta? Kun kokee tekevänsä merkityksellisiä asioita, onnistuu tekemisissään säännöllisesti ja saa panostuksestaan konkreettisen hyödyn, ei motivaatiota ja intoa tarvitse etsimällä etsiä. Periaatteessa yksinkertaista. Käytännössä toteuttamiskelpoista?

Ja vielä yksi juttu – ehkä se kaikkein tärkein.

”Yhdeksän kymmenestä yliopisto- ja ammattikorkeakouluopiskelijasta piti tärkeänä toisilta opiskelijoilta saatua tukea. Lähelle sitä ylsivät ystävät ja sukulaiset.” HS pääkirjoitus 22.10.13

Eräs tuntemani psykologi, joka on vuosikausia auttanut mm. graduahdistuksen kanssa painiskelevia opiskelijoita, on osuvasti sanonut, että ihmistä opiskelija tarvitsee jumiutuneen prosessinsa edistämiseksi. Uskallan väittää, että mitä laajempia ja monimutkaisempia asioita opiskellaan, sitä sosiaalisempaa oppiminen väistämättä on. Reflektointi, palautteen antaminen ja saaminen sekä yksinkertaisesti pohdiskeleva keskustelu aiheen ympärillä – siitä oppiminen kumpuaa.

Onneksi 2010-luvulla ei enää tarvitse perustella, miksi opiskelukyky on niin tärkeää kaiken ja kaikkien kannalta. Voidaan keskittyä olennaiseen eli mm. opiskelijabarometrin mittaustulosten jalkauttamiseen konkreettisina toimenpiteinä sinne, missä opiskelijakyky piileksii ja kaipaa nostetta. Siispä hihat ylös ja hommiin!

Mikä sinun mielestäsi on olennaisin opiskelukykyä lisäävä ja ylläpitävä asia?