Gradu valmiiksi nopeasti – ”just do it”

Opinnäytetyölle (pro gradu, diplomityö, AMK:n opinnäytetyö) on asetettu tietyt oppimistavoitteet ja opintopistevaatimukset ja sitä kautta työn edellyttämä ohjeellinen työmäärä. Käytännössä opinnäytetyöprosessi on kuitenkin yksilöllinen – ”one size does not fit all”. Ainakin nämä seikat määrittelevät sitä, kuinka kauan opinnäytetyön valmistuminen vie:

  • oma arvosanatavoite
  • toimeksiantajan tavoite (kenelle työn teet)
  • valitut menetelmät
  • ohjausresurssit
  • oma kokonaiselämäntilanne.

Joskus opinnäytetyöprosessi kaipaa pikakelausta eteenpäin: olet ehkä aloittamassa työssä, joka edellyttää valmista tutkintoa, tai opinto-oikeutesi on päättymässä. Silloin kannattaa keskittyä oleelliseen: ”katse kiekkoon”! Karsi opinnäytetyösi ja itsesi ympäriltä kaikki turha höttö ja ryhdy toimeen:

  1. Madalla omaa rimaasi ja määrittele uudelleen oma tavoitteesi opinnäytetyön suhteen: ”Haluan vain valmistua”. Arvosanalla harvoin on merkitystä tulevaisuutesi valintojen suhteen ellet ole pyrkimässä jatko-opiskelijaksi.
  2. Listaa kaikki opinnäytetyöhösi oleellisesti liittyvät tahot ja sovi uudesta lähestymistavasta heidän kanssaan: ”Let’s just do this!” Kyseessä on kuitenkin pohjimmiltaan vain opinnäyte sinun kyvystäsi soveltaa vuosien varrella oppimaasi ja dokumentoida tuotos tiettyjen dokumentointiohjeiden mukaan.
  3. Rajaa aihe ja sisältö tarvittaessa tarkemmaksi: ”Tämä on VAIN gradu”. Kyky rajata ja pysyä aiheessa on myös yksi hyvän opinnäytetyön arviointikriteeri!
  4. Pysy aktiivisessa yhteydessä ja hyvissä väleissä ohjaajasi kanssa samalla, kun pysyt jämäkkänä: ”Tämä on MINUN gradu”. Ohjaajallasi saattaa olla erilainen kunnianhimo sinun työtäsi kohtaan, mutta lopulta teillä on yhteinen tavoite: kuitata sinut ulos yliopistosta.
  5. Linnoittaudu ”gradukuplaan””just do it”! Keskity tekemiseen aina täysillä – muuna aikana älä lotkauta sille ajatustakaan. Kyseessä on hyvin rajallinen ajanjakso elämässäsi: se alkaa ja se loppuu. Ja mitä nopeammin se loppuu, sitä vähemmän aikaa se ahdistaa tai vie iloa muulta elämältä.
  6. Pyydä ja ota vastaan apua! Graduoppaista voi löytää kimmoketta kirjoitusprosessilleen, jos niitä on aikaa lukea. Lue ainakin tsemppikirjoitukset, miten saada gradu valmiiksi kuukaudessa. Muista myös hyödyntää kirjaston henkilökunnan ammattitaitoa lähteiden löytämisessä. Ja jos haluat kokeilla todellista pikakelausta opinnäytetyöprosessillesi, Vinkei’n vinkeillä ja palvelulla valmistut varmasti.

 

Kunnes gradu meidät erottaa

Helsingin Sanomissa on alkusyksystä käyty vilkasta mielipidekeskustelua gradun viivästymisestä (nimerkki Te amo HS 27.8.16) ja ylipäätään opiskelijoiden jumittumisesta yliopistoon ikiopiskelijoiksi (nimimerkki Aina on toivoa HS 29.8.16). Toimittaja Tuomas Kokko (HS 27.8.16) alleviivaa jutussaan, että ”työpaikan saaminen, perhetilanteen muuttuminen ja lapsen saaminen ovat yleisimmät syyt, jotka johtavat siihen, että gradu jää kesken”. Dosentti Timo Jokelan mukaan (HS 30.8.16) opiskelijat lähtevät tekemään liian hienoa gradua, mikä johtaa kompasteluun.

Kaikki nämä siis opiskelijan omaa syytä.

Oman ohjauskokemukseni mukaan todellisia juurisyitä gradun keskeneräisyyteen on puhtaasti kaksi: 1) gradun ”leijuminen” ja 2) ohjauksen puute. Molemmat syyt pätevät myös yleiseen opintojen viivästymiseen: työelämäyhteys on monissa maisteritutkinnoissa ohut, samoin yleinen opintojen ohjaus ja kiinnostus yksittäistä opiskelijaa kohtaan sen jälkeen, kun hän on solahtanut systeemiin sisään.

Mitä tarkoitan gradun ”leijumisella”? Sitä, että sen aihe ei ole riittävästi kiinnittynyt mihinkään. Sillä ei ole toimeksiantajaa tai tilaajaa, se ei välttämättä liity tekijänsä mielenkiinnon kohteisiin tai tulevaisuuden tavoitteisiin tai aihe on laitoksen ydintutkimusintressien ulkopuolella. Tästä seuraa, että gradulla ei ole määräaikaa eikä se kiinnosta riittävästi ketään. Jos aihe on pelkästään keksitty sen sijaan, että se kumpuaisi jostakin ajankohtaisesta, omia intressejä liippaavasta tutkimusongelmasta tai -tarpeesta, gradu tehdään vain, koska se on pakko tehdä – tutkintoon valmistumisen takia. Hieno lähtökohta puolen vuoden työurakalle?

Myös tutkinto voi ”leijua”. Ei ole tavatonta, että maisteriksi voi valmistua vailla mitään alan työkokemusta – konkreettista kosketusta siihen, mitä minusta olisi tarkoitus tulla isona. Tämä eroaa oleellisesti esimerkiksi diplomi-insinööritutkinnosta, johon kuuluu pakollisena osana oman alan työharjoittelu, ja diplomityö tehdään lähes poikkeuksetta jollekin toimeksiantajalle – hyvin todennäköiselle tulevalle ensimmäiselle työnantajalle.

Poikkeuksetta jokaista opiskelijaa, jonka kanssa olen työskennellyt, vaivaa riittämätön ohjaus opinahjon toimesta. Käytännössä opiskelija kaipaa säännöllistä palautetta, yhdessä ideointia, hoksauttamista, tsemppausta, mielipiteiden vaihtoa – ei siis mitään, mihin tarvittaisiin rakettitieteen professoria mutta fiksua ja kiinnostunutta ihmistä kylläkin. Valitettavan usein ohjaajalla ei kuitenkaan ole tähän joko aikaa tai intressiä. Käytännössä ohjaajalla (=professorilla) voi olla yhtä aikaa kymmeniä graduohjattavia oman tutkimustyön ohessa. On matemaattinen mahdottomuus, että ohjaaja tällöin voisi panostaa yksittäiseen opiskelijaan, vaikka kuinka haluaisikin.

Kun siis tähän ”näköalattomaan pakkotyöhön” yhdistetään sekä määrällisesti että laadullisesti hutera ohjaus, voi vain todeta, että sitä saa mitä tilaa. Ja tilaajahan on yliopisto – lopulta käytännössä yhteiskuntamme.

Mielenkiinnolla seuraan, milloin olemme vihdoin valmiita myöntämään, että yliopistonkin olisi aika alkaa tarkastella mikä siellä systeemissä oikein mättää, kun emme saa opiskelijoitamme valmistumaan. Ehkä yksityiset toimijat voisivat jollakin tavalla osallistua opiskelijoiden exit-prosessin parantamiseen, jumiin juuttuneiden eteenpäin tuuppimiseen, siinä missä nykyään valmennuskurssiyritykset ovat jo kyseenalaistamaton osa entry-prosessia? Tällöin opiskelijasta tulisi virallisesti asiakas ja ohjaajasta palvelun tarjoaja – ja palvelun paremmuudesta tavoittelemisen aihe.

Mutta näin radikaalissa ehdotuksessa tulee helposti astuneeksi pyhälle maalle, jolle vajaaoppineen, ulkoa päin huutelevan, ei kuulu kevyin askelin astua. Ehkä yksinkertaisinta onkin lähteä lähestymään asiaa kysymällä kukin itseltään:

”Olisinko valmis työskentelemään palkatta puoli vuotta täysipäiväisesti sellaisen työn parissa, josta mahdollisesti merkittävimpänä tuotoksena on 80 sivua tekstiä, jota kukaan ei koskaan lue saati tule hyödyntämään?”

Tähän vastaamisen jälkeen voisi jatkaa pohtimalla sitä, mikä lopulta on se, mitä olemmekaan tavoittelemassa, mikä on olennaista: valmis gradu ja tutkinto vai osaava ja motivoitunut tulevaisuudentekijä.

Rutiinin jäljillä

Työstressi, opiskelustressi, lomastressi, lomalta paluustressi…Stressiä on tarjolla stressin perään ja ajankohtaisin niistä lienee juuri nyt aloittamisen stressi. Miten saada jälleen olennaisesta kiinni – hyvin vietetyn (toivottavasti!) kesän jälkeen – koulunpenkillä ja työpaikalla?

Ihminen tarvitsee katkosta rutiininomaiseen suorittamiseen. Kehitystä, edistystä ja näiden myötä onnistumista ei synny ilman, että poikkeaa tavanomaiselta ja tutulta reitiltä. Työssä käyvät lepuuttavat rutinoituneita aivojaan vuosilomalla; opiskelijat taas lomailevat päätyöstään opiskelusta kesätöitä tehden. Sanotaan, että rutiinit tappavat luovuuden, ja nonstop-virtana näin varmasti on. Mutta kun lomailutauon jälkeen on jälleen aika keräillä konseptit kasaan ja palata arkeen, siinä auttaa nimenomaan rutiini(t)!

Aloittamista vastustava voima on suoraan verrannollinen siihen, kuinka työlääksi koki työn ennen lepuutustaukoa. Koululaiset ja opiskelijat kaipaavat jo pulpetin ääreen, jos siellä odottaa kiinnostavia oppiaineita, inspiroivia opettajia ja hyviä kavereita. Töitä paiskivia vetää takaisin töihin vastustamaton voima, jonka aikaansaa motivoiva, merkityksellinen ja omille resursseille oikein mitoitettu työ.

Toisaalta alkusysäykseen tarvitaan huomattavasti vähemmän ponnisteluita, jos kesän lepuutusjakso on ollut antoisa, riittävän tuntuinen ja se on vastannut koko vuoden kerääntyneitä toiveita ja odotuksia. 9-vuotias nokkela kummipoikani tokaisi, kun kysyin, onko mukavaa, kun koulu alkaa taas: ”Tarvitsen lomaa lomasta eli koulua!” Onnistunut loma siis!

Jos käyntiin pääseminen tuntuu hankalalta, kokeile, jos näillä lähtisi:

  • Aloita nyt! Kaikenlainen hyöriminen ja pyöriminen – epäoleellinen – kuluttaa energiaa monin verroin. Älä lykkää vaan lyki (eteenpäin)!
  • Tee jotain! Kukonaskelin, yksitellen, pikku hiljaa. Työ- ja opiskelupäivä kaipaa rakennetta ja rutiineja luovan toiminnan tueksi!
  • Poimi parhaat palat mieleen! Mitä hyvää oli lomassa, mitä hyvää ajassa ennen lomaa, mitä onnistumisia on odotettavissa? Filosofi Maija-Riitta Ollilan ajatuksin: keskity niihin asioihin, joihin voit vaikuttaa ja unohda ne, joihin yksinkertaisesti et voi vaikuttaa.

Ready, steady, GO!

Täydellinen

…on hyvän pahin vihollinen.

Tämän oivallisen ohjenuoran sain loppuvaiheessa omaa diplomityötäni. Opinnäytetyö on hyvä oppimisprosessi kaltaisilleni viimeiseen asti viilaajille. Viimeistään tuolloin kannattaa alkaa hyväksyä epätäydellistä ja keskeneräistä. Nimittäin nykytyöelämässä tämä taito pitää opetella pikaisesti ja ennemmin kuin myöhemmin.

Mikä sitten on kyllin hyvä ja riittävästi?

Opin eräässä laatujohtamiskoulutuksessa yhden hyvin oleellisen asian laadusta ja laadukkaasta työstä. Siihen asti olin luullut, että laadukas = virheetön eli täydellinen. Mutta koulutuksessa laatu määriteltiinkin tuotteen virheettömyyden sijaan asiakastyytyväisyyden näkökulmasta: mikä on se laatutaso, joka riittää, jotta asiakas on riittävän tyytyväinen. Neuvottiin, että esimerkiksi ei kannata kyhätä ja kehittää vuosikausia jotain härpäkettä täydelliseksi, koska a) tämä prosessi on aivan liian kallis, b) asiakas ei maksa yli-laadusta, c) härpäke valmistuttuaan voi olla jo auttamattomasti vanhentunut asiakkaan alkuperäisiin toiveisiin ja tarpeisiin nähden.

Siksipä kaikessa tekemisessä kannattaa miettiä aluksi:

  • ketä ja mitä varten tätä teen,
  • mitä kohtuullisia (= järkevässä mittakaavassa toteutettavissa olevia) odotuksia tähän kohdistuu,
  • mikä on olennaista,
  • mitä tästä saan vs. mitä tähän panostan.

Tämä kaikki pätee myös opinnäytetyöhön. Miksi sitä teet: valmistuaksesi, päästäksesi tutkijanuralle, työllistyäksesi toimeksiantajayritykseen? Mitä odotuksia siihen kohdistuu: työn valmistumisnopeus, arvosana, tieteellinen artikkeli työn tuloksena, mainetta ja kunniaa puolelle suvulle? Mikä siinä on olennaista: oman osaamisen syventäminen, oman osaamisen osoittaminen, tutkinnon loppuun saattaminen? Mitä siitä saan ja paljonko siihen panostan: olenko kohtuuttoman stressaantunut, joudunko painiskelemaan ongelmien kanssa yksin, onko työllä arvoa jälkikäteen, kuka saa työstä kunnian ja ”palkan”, työllistynkö tämän avulla?

Uskalla määritellä raamit sinun gradullesi, diplomityöllesi, opinnäytetyöllesi. Sillä sinä teet sen omilla tavoitteillasi, ja siksi se on kyllin hyvä.

Sytyttäjä

Syttyy, ei syty, syttyy, ei syty…

Mikä sinut saa syttymään – ryhtymään, jatkamaan, ponnistelemaan, työskentelemään extra-energialatauksen voimin?

”Tätä minä juuri tarvitsen!” hihkaisi eräs väitöskirjaohjattavani kesken ohjaustapaamisemme. ”Että joku sytyttää ajatukseni!” hän jatkoi. Olimme pohtimassa ja terävöittämässä tutkimuksen tarkoitusta ja todellista ydintä. Ohjattavani oli itsekseen pohtinut ja pyöritellyt, käännellyt ja väännellyt, laajentanut ja rajannut, kyllästynyt ja välillä sotkeentunut ajatussolmuihin, kunnes minä ulkopuolisena vahingossa ja tietämättäni kysyin olennaisen jäljille johdattelevan kysymyksen. Kysymykseni löi kipinää kytevään tulipesään, ja väikkärinvääntäjä palasi uudelleen innostuneena sorvinsa ääreen.

Mikä saa idealampun syttymään – siinäpä oleellinen kysymys. Onko sytyke jotain, mikä tulee ulkoapäin vai syttyykö se sisälläsi? Onko se oikea olosuhde, liike, ääni (äänettömyys), kirja, suklaapala, toinen ihminen?

Olin peruskoulun jälkeen Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana. Opiskelin siellä paikallisessa high schoolissa mm. psykologiaa, ja ns. päättökokeena/loppuesseenä piti tehdä kirjoitelma aiheesta What ticks you off. Vaikka olin aika hyvä englannissa, minulla ei ollut silloin hajuakaan, mitä tuo lause tarkoitti. Nyttemmin ymmärrän tuon puhekielen ilmaisun, ja olen antanut sille oman merkityksen: syttyminen ärsyyntymisen kautta. Ärsyyntymispiikin antama energialataus on ainutlaatuinen, jonka hyvin voi kääntää omaksi voitokseen: ”Näytän niille!!”. Ei parhaiden aikaansaannosten taustalla tarvitse olla tuntien mindfulness-harjoitusta ja harmonista flow-tilaa. Joskus kelpaa totaali ärsyyntyminen –something that really ticks you off – ja sitä seuraava sisukas toimeen tarttuminen.

Ohjaajan, opettajan ja valmentajan ehkä tärkeimpiä ominaisuuksia on juuri sytyttäjän rooli. Mutta me kaikki voimme olla tätä toisillemme työyhteisössä, koulussa, harrastuspiireissä ja kotona. Joskus (ja aika usein) olennainen ei ole ilmeistä vaan sen oivaltaminen vaatii herättelyä, ääneen ajattelua, kyseenalaistamista ja aikaa.

Etsi ja haali ympärillesi näitä sytyttäjiä ja sytykkeitä, jotta tekemisessä säilyy palo!

Pakko!

Pakko on kautta aikain ollut huono motivaattori. Käskepä uhmaikäistä tai murrosikäistä tekemään jotakin ja reaktiona on 180 asteen käännös vastakkaiseen suuntaan. Nämä kriittiset ja välttämättömätkasvuvaiheet jo ohittaneilla reaktio ei (toivottavasti) ole enää yhtä kulmikas, mutta sama antienergia seuraa pakkoa. ”En tee!”, ”En jaksa!, ”Myöhemmin!”, ”Pidä tunkkisi!”. Jos opinnäytetyö koetaan pelkäksi pakolliseksi osaksi tutkintoa – vailla konkreettisempaa ja pidemmälle kantavaa merkitystä – oikeanlaisen energian ja tekemisen meiningin löytyminen voi olla haastavaa.

Synonyymisanakirjan mukaan pakko on ehdoton velvoitus tai vaatimus. Kuulostaa vaativalle ja käskevälle! ”Mutsi sanoo, että on pakko valmistua.”, ”En ole mitään, jos en valmistu!”. Pakko tulee ”ulkoa päin” – saneltuna, ilman yhteistä sopimusta tai neuvottelua. Tunnelma lässähtää, ja motivaation rakentaminen alkaa ensin ärsyyntymisenergian purkamisella. Ei kovin energiatehokasta!

Toisaalta yksi synonyymi pakolle on välttämättömyys. Itselleni tämä on moniulotteisempi ja sisältää positiivisemman latauksen. ”Haluan valmistua, koska se on välttämätöntä työpaikan saamisen kannalta.”, ”On välttämätöntä, että teen lopputyön valmiiksi, koska sitten saan palkankorotuksen.”. Välttämättömyys sisältää oivalluksen: kun teen jotain (minulta edellytetään jotain), se johtaa johonkin (positiiviseen, joka toimii palkkana tehdystä työstä). Liikkeelle lähteminen on helpompaa, koska on jo löytänyt motiivin lähteä liikkeelle!

On pakossa jotain hyvääkin – ja se liittyy ajalliseen suoriutumiseen. Rolf Dobelli kirjoittaa Viisaan toiminnan taidoista, ja selittää, miksi tarvitsemme ajallista pakkoa (= deadline) lähteäksemme liikkeelle: ”Vitkastelemme tärkeiden asioiden aloittamisessa, koska panoksen ja tuotoksen välillä on ajallinen kuilu. Kuilun ylittäminen vaatii paljon henkistä voimavaraa.”. Nyt olisi siis pakko olla vielä paljon henkistä kanttiakin! Itse en ole koskaan ollut huippu-urheilijan mielellä varustettu, henkisesti monikantikas. Sen sijaan olen yksinkertaisesti kääntänyt pakolliset deadlinet tavoitteiksi ja osatavoitteiksi matkalla kohti maalia ja henkilökohtaista ”ykköspallia”. Asetan itselleni ajallisen tavoitteen ja lähden järjestelmällisesti etenemään – välillä kukon askelin, välillä tiikerin loikin. Rolf Dobellilla on tähänkin oivallinen selitys:

”Vitkastelun voi lopettaa apukeinoilla, jotka estävät kaikki sijaistoiminnot. Tärkeimpiä apukeinoja ovat määräajat. Itse asetetut määräajat toimivat kuitenkin vain jos tehtävä jaetaan selkeisiin osatehtäviin, joilla kullakin on oma määräaikansa.” (Lähde: Helsingin Sanomat)

Elämässä on joko paljon pakkoja tai sitten välttämättömyyksiä. On kuluttavampaa joka kerta käydä ärsyyntymiskierroksen kautta ennen toimeen tarttumista kuin sytyttää sisäinen kunnianhimo oivaltamalla, miksi kyseinen asia on tarpeen tehdä. Toivon, että mahdollisimman moni opinnäytetyö olisi pakkopullan sijaan herkullinen, vastaleivottu korvapuusti – väistämätön nautinto ensimmäisestä palasesta lähtien!