I niin kuin inspiraatio

Mulla ei ole yhtään inspistä” – ja jumi on valmis. Tuttu juttu? Niin minullekin, kunnes oivalsin jotain olennaista inspiraatiosta.

Inspiraation puutetta pidetään usein oletusesteenä kirjoitustyölle. Ei nappaa – siispä jään odottelemaan inspiroivampaa hetkeä. Sama koskee motivaatiota. Yleensä ajatellaan, että motivaation kuuluisi olla sisäsyntyistä. Pitäisi olla jo valmiiksi motivoitunut ennen johonkin ryhtymistä – utelias, avoin ja innostunut. Mutta mitä jos motivaatio ja inspiraatio voisivat syntyä itse tekemisen myötä – vasta aloittamisen jälkeen?

Ennen tulitikun keksimistä tulen sytyttämiseksi tarvittiin kipinä. Kipinän aikaansaamiseksi taas tarvittiin joskus paljonkin kuivien puiden hankaamista toisiinsa. Yksi synonyymisanakirjan kuvauksista inspiraatiolle on juuri sana kipinä. Minäkin oivalsin, että kipinän aikaansaamiseksi ei tarvitse jäädä odottelemaan jotain epämääräistä hetkeä, jolloin kirjoittamisen kipinä suostuu syttymään. Riittää, kun käärii hihat ja alkaa hangata puita.

Paljon kirjoittavat tietävät, että kirjoittaminen on nimenomaan hihojen käärimistä ja työtä – ei inspiraatiota ja sen odottelua. Kirjoittaminen on prosessimaisesti etenevää työskentelyä. Toisaalta koska kirjoittaminen on vahvasti ajatteluun sidottua työtä, sujuva eteneminen edellyttää, että ajatukset on valjastettu mahdollisimman yhdensuuntaisiksi kyseisen kirjoitustyön kanssa. Minulla hyvinä valjaina työn edistämiselle toimii seuraavat asiat:

1. Luen aiheesta päivän päätteeksi tai päivän aluksi – kohdennan ajatukseni. Haalin monipuolisesti materiaalia googlettamalla artikkeleita ja uutisia sekä lainaamalla kirjoja. En välttämättä lue määrällisesti paljon tai kaikkea läpikotaisesti vaan silmäilen tekstejä etsien ”ajatustärppejä” – kiinnostavia tekstinpätkiä, jotka synnyttävät aivosopukoissani toivottavaa liikettä.

2. Puhun aiheesta puolison, muutaman hyvän ystävän tai kollegan kanssa – erityisesti, kun tuntuu, että kirjoitus- ja ajatustyö on tyssännyt. Aiemmin (erityisesti opiskeluaikana) olin ajatusteni ja ajatusjumieni hautoja – en osannut puhua keskeneräisistä ideoista ja töistä. Työelämässä olen kuitenkin oppinut, että yksi tehokkaimmista keinoista lisätä liikettä aivosopukoissa on avautua asiasta kahvipöydässä tai sermin yli.

3. Kirjoitan ylös ajatuspätkiä – kännykän muistiinpanoihin, kalenterin nurkkaan tai paremman puutteessa nenäliinan kulmaan. Aina kun työskentelen jonkun pidemmän projektin kanssa, pidän mukanani muistiinpanovälineitä. Tähän on kolme syytä: 1) poikkeuksetta parhaimmat hoksaukset syntyvät ykskaks jossain muualla kuin työpöydän ääressä, 2) muistan asiat parhaiten kirjoitettuani ne ylös, 3) ajatukset alkavat jatkojalostua kuin itsestään kirjoitettuina.

4. Mietin, mitä haluan tekstiltäni ja mihin sillä pyrin – mikä on tavoiteltu detaljitaso, rajaus, kohderyhmä, ilmaisutyyli ja ”palkka” (esim. arvosana). Tavoitteellisuus auttaa säilyttämään katseen kiekossa laajassakin kirjoitusprojektissa.

Synonyymisanakirjan toinen kuvaus inspiraatiolle on taiteellinen luomisvire. Aikana ennen tulitikkuja yhtä tärkeää kuin tulen sytyttäminen oli myös liekin ylläpitäminen – jo henkiinjäämisen kannalta. Sama pätee inspiraatioon ja kirjoittamiseen. Kun on ryhtynyt toimeen, kannattaa pitää sopiva etenemistahti päällä, ettei liekki ja luomisvire sammu. Täydellä liekillä puut palavat nopeasti loppuun, ja kituvalla liekillä osa resursseista jää käyttämättä. Kun sopiva luomisvire on päällä, mieli on avoinna oivalluksille – lenkkipolulla, kassajonossa, luennolla – ja työ etenee kuin itsestään.

Mikä sinua inspiroi – mikä ylläpitää liekkiä? Vaali näitä asioita graduprosessisi aikana. Kun olet saanut työsi päätökseen, loppuhiilloksen lämmössä on mukava lämmitellä ja paistaa makkarat tai vaahtokarkit!

Tämä kirjoitus on aiemmin julkaistu Gradutakuu-sivustolla.

Pakko!

Pakko on kautta aikain ollut huono motivaattori. Käskepä uhmaikäistä tai murrosikäistä tekemään jotakin ja reaktiona on 180 asteen käännös vastakkaiseen suuntaan. Nämä kriittiset ja välttämättömätkasvuvaiheet jo ohittaneilla reaktio ei (toivottavasti) ole enää yhtä kulmikas, mutta sama antienergia seuraa pakkoa. ”En tee!”, ”En jaksa!, ”Myöhemmin!”, ”Pidä tunkkisi!”. Jos opinnäytetyö koetaan pelkäksi pakolliseksi osaksi tutkintoa – vailla konkreettisempaa ja pidemmälle kantavaa merkitystä – oikeanlaisen energian ja tekemisen meiningin löytyminen voi olla haastavaa.

Synonyymisanakirjan mukaan pakko on ehdoton velvoitus tai vaatimus. Kuulostaa vaativalle ja käskevälle! ”Mutsi sanoo, että on pakko valmistua.”, ”En ole mitään, jos en valmistu!”. Pakko tulee ”ulkoa päin” – saneltuna, ilman yhteistä sopimusta tai neuvottelua. Tunnelma lässähtää, ja motivaation rakentaminen alkaa ensin ärsyyntymisenergian purkamisella. Ei kovin energiatehokasta!

Toisaalta yksi synonyymi pakolle on välttämättömyys. Itselleni tämä on moniulotteisempi ja sisältää positiivisemman latauksen. ”Haluan valmistua, koska se on välttämätöntä työpaikan saamisen kannalta.”, ”On välttämätöntä, että teen lopputyön valmiiksi, koska sitten saan palkankorotuksen.”. Välttämättömyys sisältää oivalluksen: kun teen jotain (minulta edellytetään jotain), se johtaa johonkin (positiiviseen, joka toimii palkkana tehdystä työstä). Liikkeelle lähteminen on helpompaa, koska on jo löytänyt motiivin lähteä liikkeelle!

On pakossa jotain hyvääkin – ja se liittyy ajalliseen suoriutumiseen. Rolf Dobelli kirjoittaa Viisaan toiminnan taidoista, ja selittää, miksi tarvitsemme ajallista pakkoa (= deadline) lähteäksemme liikkeelle: ”Vitkastelemme tärkeiden asioiden aloittamisessa, koska panoksen ja tuotoksen välillä on ajallinen kuilu. Kuilun ylittäminen vaatii paljon henkistä voimavaraa.”. Nyt olisi siis pakko olla vielä paljon henkistä kanttiakin! Itse en ole koskaan ollut huippu-urheilijan mielellä varustettu, henkisesti monikantikas. Sen sijaan olen yksinkertaisesti kääntänyt pakolliset deadlinet tavoitteiksi ja osatavoitteiksi matkalla kohti maalia ja henkilökohtaista ”ykköspallia”. Asetan itselleni ajallisen tavoitteen ja lähden järjestelmällisesti etenemään – välillä kukon askelin, välillä tiikerin loikin. Rolf Dobellilla on tähänkin oivallinen selitys:

”Vitkastelun voi lopettaa apukeinoilla, jotka estävät kaikki sijaistoiminnot. Tärkeimpiä apukeinoja ovat määräajat. Itse asetetut määräajat toimivat kuitenkin vain jos tehtävä jaetaan selkeisiin osatehtäviin, joilla kullakin on oma määräaikansa.” (Lähde: Helsingin Sanomat)

Elämässä on joko paljon pakkoja tai sitten välttämättömyyksiä. On kuluttavampaa joka kerta käydä ärsyyntymiskierroksen kautta ennen toimeen tarttumista kuin sytyttää sisäinen kunnianhimo oivaltamalla, miksi kyseinen asia on tarpeen tehdä. Toivon, että mahdollisimman moni opinnäytetyö olisi pakkopullan sijaan herkullinen, vastaleivottu korvapuusti – väistämätön nautinto ensimmäisestä palasesta lähtien!